P niinkuin pikaruokaa

Olemme syöneet puolitoista viikkoa eineksiä ja puolivalmisteita. Tavallaan hyvä, että niitä on olemassa ja tavallaan onneksi niitä ei tarvitse tämän enempää syödä. Olen valmis laittamaan ruokaa tästedes ihan itse.

Eines-puolivalmistekokeilusta oli kuitenkin hyötyä. Muutama juttu oli oikeasti tosi toimiva. Olemme aiemminkin syöneet Finduksen kullakeltaisia kalapaloja (kalapuikkojen asemasta) ja ne toimivat keitetyn kukka- ja parsakaalin, jotka on maustettu parmesanilla, kanssa hyvin. Uutena tuttavuutena käytin peruna- ja keittokasviksia. Ne tuntuivat varsin nopeilta ja käteviltä, tosin purjoa lisäisin reippaasti tuoreena keittoon pakastepussikasvisten kera. Siihen positiiviset yllätykset loppuivat. Totesin siis, että mieluummin kokoan arsenaalin nopeasti valmistettavia tee-se-itse-ruokia kuin turvaudun kaupan einestiskiin.

Tässä siis nopea Monen P:n pasta

(monivaiheisesti kuvattuna, valmistusaika max. 20 min)

Puntti parsaa
Pikkuisen parmesania
Paketti parmankinkkua
Pippuria
Pastaa (250 g)
Voita
Oliiviöljyä
2 valkosipulin kynttä

1. Pilko parsa noin sentin mittaisiksi paloiksi.
2. Pilko valkosipuli pieneksi.
3. Kiehauta hyvin suolalla maustettu pastavesi ja samaan aikaan parsat muutaman minuutin verran.
4. Laita pasta kiehuman ja valuta parsat.
5. Sulata voi pannulla yhdessä oliiviöljyn kera ja kuullota valkosipuli siinä. Lisää joukkoon parsat.
6. Riivi parmankinkku ohuiksi suikaleiksi.
7. Valuta pasta ja lisää parsa-valkosipuli-voihin. Sujauta sekaan kinkku ja mausta pippurilla ja parmesanilla.

Kevään merkkejä

Vihdoinkin olen päässyt pihalle ihailemaan kevään tuloa. Oman kodin etupihassa kukkivat varjopenkissäkin muutamat krookukset. En ole niitä takapihalle istuttanutkaan, mutta ensi kevääksi niitä on laitettava, koska siellä ne saisivat aurinkoa enemmän.

Olemme päässeet tekemään jo hiukan pidempiä vaunulenkkejä. Poika tykkää nukkua vaunuissa ja rauhoittuu sinne hyvin. Odotan, että hän voi nukkua siellä koko uniajan, silloin pääsen pihahommiin.

On ihana katsella, kun ihmiset siivoavat pihojaan ja joka puolella käy pieni hyörinä auringon paistaessa lämpimämmin. Ojanpenkatkin kaunistautuvat leskenlehdillä.

Anti-Strömsö kylpyhuoneremontti

Näytti siltä, ettemme ehdi tehdä sitä ennen vauvan syntymää, mutta Matin hoitaessa asiaa kävikin ilmi, että aikataulullisesti remontointi olisikin mahdollista. Tiukille se kuitenkin menisi. Kuinka tiukille, onneksi emme tienneet.

Pääsiäisviikon keskiviikkona Matti oli hakenut kylpyhuoneen tasoon tarvittavat tavarat ja uuden lavuaarin ja saimme remonttimiehen kokoamaan sen ja putkimiehen asentamaan lavuaarin. Täytyy sanoa, että remonttimiehen jättämä siivo oli melkoinen ja puunasin vessaa viimeisilläni puolitoista tuntia ennen kuin sain sen siistiin kuntoon miehen jäljiltä. Emme enää turvaudu samaan asentajaan. 

Tämän jälkeen putkimies alkoi asentaa lavuaaria. Se ei kuitenkaan onnistunut. Hän kokeili viitisen kertaa epäillen, että on asentanut itse hajulukon lavuaariin väärin. Tästä ei ollut kuitenkaan kyse, vaan lavuaarista puuttui osa. Lavuaari jäi siis keskiviikkona asentamatta. Matti haki uuden lavuaarin tukkuliikkeestä, josta kuitenkin puuttui samainen osa. Selvisi, että osa puuttuu kaikista liikkeen lavuaareista. Torstaina Matti lähti Seinäjoelle hakemaan uutta lavuaaria, jonka olimme katsoneet netistä.  Asennussyvyys oli ilmoitettu netissä sellaiseksi, että se juuri ja juuri mahtuisi meille. No, Matin haettua lavuaarin, huomasimme, että asennussyvyys oli ilmoitettu netissä väärin. Lavuaari oli liian iso. Tässä vaiheessa minä hermostuin ja lähdin mukaan liikkeeseen. He lupasivat postittaa puuttuvan osan ja lavuaari jäi pääsiäispyhiksi asentamatta. Ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa käytin raskauttani härskisti hyväksi valittaessani lavuaarista tyyliin "Ja minullahan on laskettu aika viikon päästä..." (ja seuraavana päivänä olinkin jo sairaalassa).

Lavuaarin puuttuva osa saapui lopulta tiistaina. Tavallaan jouduin onneksi olemaan yhden ylimääräisen päivän sairaalassa, koska asennuksen jälkeen vessa sai kuivua yhden päivän. Kotiin päästyämme ihailimme tasoa ja totesimme sen olevan hyvä. Kunnes....

Sunnuntaina huomasin, että kaapisto onkin alaosastaan rikki ja koska se on mdf-levyä, on kosteus päässyt jo sinne sisään ja rikkonut levyn rakenteen. Koko homma joudutaan siis tekemään uudestaan. Imetysrumbavalvominen, hormonit ja tämä ei ollut kovin hyvä yhdistelmä. Ärräpäitä pääsi. Mutta toisaalta, vessa on kuitenkin tosi kivannäköinen ja uusi tason väri edellisen tumman puun sijaan sopii mielestäni kylppäriin paremmin. Vai mitä olette mieltä?

Hän saapui

Perjantaina lähdimme hiukan ennen puoltayötä sairaalaan ja vasta sunnuntaiaamuna pääsimme itse synnytyssaliin. Poika syntyi puoli viiden aikaan iltapäivällä. Radiosta soi Faith no moren "Easy Like Sunday Morning".

Nyt tutustumme toisiimme. Vaikuttaa siltä, että vauva ei oikein siedä sitä, että asiat eivät mene kuin hän haluaa... Kuulostaa kamalan tutulta. Hän myös jää haahuilemaan hirveän mielellään omiin ajatuksiinsa, kun pitäisi tehdä jotakin. Aivan kuin talouden toinenkin mies. Hän raakkuu kuin pieni variksenpoika, kun ei pidä jostakin ja killittelee syvänsinisillä silmillään pitäen kättä poskellaan hyvin miettiväisen oloisena. Eittämättä hän on maailman suloisin ukkeli.

Valehtelisin jos väittäisin vihaavani kauneutta

Olen yläasteelta lähtien vihannut vatsaani. Silloin siihen ilmestyivät ensimmäiset raskausarvet. Sitä ennen vihasin nenääni, jonka inhoaminen laantui joskus parikymppisenä. Ihoani olen myös arvostellut ikävin sanankääntein mielessäni teini-ikäisestä näihin päiviin saakka. Käsivarteni päätin paljastaa vasta kaksi vuotta sitten pukiessani päälle ensimmäistä kertaa hihattoman paidan kesäkuumalle. Käteni olivat sitä ennen liian paksut. Koko tänä aikana olen lihonnut ja laihtunut suuntaan ja toiseen, mutten koskaan ole ollut tyytyväinen tilanteeseen enkä omaan ulkonäkööni.

Raskausaika on kaikinpuolin ollut tervehdyttävä kokemus vartaloni kannalta. En ole voinut laihduttaa, mutten kovasti lihoakaan. Olen joutunut syömään koko ajan sopivasti tasaisin väliajoin. Yhdeksän kuukautta sopivasti syömistä on täysin uusi juttu itselleni. Se on avartanut näkemään, miten ruokailen tästä lähtien. Olen myös lopettanut tupakanpolton.

Näiden muutosten tekemiseen motivoituminen oli aluksi melko helppoa, koska ajattelin vauvaa. Kuitenkin jokin on muuttunut myös pääni sisällä. Olen alkanut ajatella enemmän ja enemmän itseäni. Enkä enää rumasti. Vaan ihan kivasti.

Suurin muutos on tietenkin maha. Olin alkuun tuskainen, kun se kasvoi oman mahani alla eikä näkynyt mihinkään. Ensimmäistä kertaa mahani tuntuikin liian pieneltä. Noin kuukausi sitten se pullahti esiin ja käydessäni viime viikolla neuvolassa totesi neuvolantäti, että voi mikä ihana maha sinulla onkaan, tuommoinen pallo. Hehkuin onnea ison mahani kanssa.

Viikonloppuna menimme rippijuhlille ja tuskailin vaatevalintojen kanssa. Sorruin hetkeksi kiroilemaan peilin eteen ja totesin, ettei siinä ole mitään mieltä. Ei ole järkeä vihata omaa vartaloansa, joka on viimeiset yhdeksän kuukautta kasvattanut sisällään toisen ihmisen. Ja osannut tehdä sen varsin hyvin. Sitä pitäisi haukkumisen sijaan hoitaa ja välillä vähän hemmotellakin juuri sillä tavalla mistä itse pitää. Käännyin siis peilin edestä, kysyin Matilta onko hame hyvä (oli, mutta Matti näytti hiukan epävarmalta, joten vaihdoin vielä kerran vaatteita hameesta mekkoon) ja lähdin juhliin tyytyväisenä turvonneiden jalkojeni ja pörröisen kampaukseni kanssa.

Ollakseni uskollinen itselleni, joudun kuitenkin myöntämään, ettei käytännöllisyys eli se, että kroppa toimii tarkoituksenmukaisesti, ole estetiikan täysin syrjäyttävä asia. On kiva näyttää kivalta ja kiva pukeutua hyvin. Olisin terveempi, jos olisin hoikempi. Oletan myös, että olisin tyytyväisempi jos olisin hoikempi.

Aiemmin olen seissyt peilin edessä vihaamassa itseäni, mutta nyt olen tajunnut, ettei se vie mihinkään. Ne asiat, joille voin tehdä itse jotain, kannattaa tehdä. Sen sijaan, että surkuttelen mahaani, voin mennä metsään kävelylle tehdäkseni sille jotain. Ne asiat taas, joita on miltei mahdoton muuttaa, paranevat erilaisella ajattelulla. Nenälleni en voi tehdä mitään, mutta toisaalta sen muoto linkittää minut sukuuni ja perheeseeni, joten se on tärkeä osa persoonaani (plus Matti pussailee mielellään sitä, joten jos se olisi kapeampi, olisi siihen vaikea tähdätä). Asenne estetiikkaan ja kauneuteen on siis tärkein. Ei vihan kautta, vaan kaikella rakkaudella.

Iloista pääsiäistä!

Mä oon valmis

Vauvan sänky, Matille aikoinaan ostettu rottinkikoppa, pedattuna siilipäiväpeitolla. Valmiina.

Sairaalakassi roikkumassa lipastosta. Valmiina.

Vaipat, tutti, d-vitamiinatipat ja kaikenmaailman ihorasvat. Valmiina.

Pakastin täynnä nopeasti valmistettavia ruokia. Ja jäätelöä! Valmiina.

Matti. Totesi, että sais syntyä vaikka tänään.

Minä. Olisi voinut syntyä jo eilen.

Kroppa. Jo riittää. 

Hormonit. Todellakin valmiina, jos tämä Samuli Putron kappale alkaa itkettää ja melkein kaikki muu sitten ärsyttääkin. 

Vauva. Ei ihan vielä valmis.